Omasta elämästä kirjoittaminen on tutkimusmatka itseen

Kun kirjoittaa omasta elämästään, tulee kuin huomaamatta tutustuneeksi itseensä ja läheisiinsä aiempaa paremmin. Siksi kirjoittaminen kannattaa, vaikka ensin tuntuisikin, ettei omassa, ihan tavallisessa elämässä ole mitään kirjoittamisen arvoista.

”Ei tarvitse olla vanha – eikä viisas – eikä minkään merkittävän elämäntyön tekijä voidakseen kirjoittaa elämästään", on Merete Mazzarellakin sanonut esseekokoelmassaan Täti ja krokotiili (suom. Kaarina Ripatti, Kirjayhtymä 1995).

Toimittaja-kirjailija-sanataideohjaaja Anne Tarsalainen on julkaissut kaksi omaa elämäänsä luotaavaa teosta. Lupaus Jaltalla (Reuna 2019) kertoo parikymppisen savolaistytön ja leningradilaisen nuorenmiehen rakkaustarinan, joka kuljettaa lukijan ensin 1980-luvun Jaltalle, Leningradiin, Tallinnaan ja Narvaan ja lopulta, monien mutkien jälkeen, Helsinkiin ja Tuusulaan. Ettet unohtaisi nimeäsi (Reuna 2021) jatkaa Annen ja Andrei Tarsalaisen eli Antin tarinaa, mutta mukana on myös kipeitä kurkistuksia Annen lapsuuteen ja perhesuhteisiin.

Kysyin Annelta, millainen prosessi oman elämäntarinan kirjoittaminen oli.

Miksi päätit kirjoittaa omasta elämästäsi?

Ihan rehellisesti sanottuna ajattelin, että minulla on iso tarina, joka kannattaa kertoa. Lastenlasten syntymän myötä myös mummo minussa heräsi ja sai ajattelemaan, että nämä asiat on tärkeä tallentaa, jotta jälkipolvikin saa tietää, missä heidän juurensa ovat.

Mitä kirjoittaminen antoi sinulle itsellesi?

Se oli jännä ja syväluotaava tutkimusmatka, joka vahvisti itsetuntoa, kun ymmärsin, miten vaikeista asioista olen selvinnyt. Ne olivat päässeet vuosien varrella jo unohtumaan.

Kirjoittaminen kertoi minulle itsellenikin, kuka olen, mistä tulen ja miten minusta tuli minä. Se matka oli kauhea kiva tehdä. Oli jännä hypätä niin kauas taaksepäin ja tarkastella, minkälainen tyttö silloin olin.

Matkalla oli monta hämmästyksen hetkeä, joissa nostin itselleni hattua, että olenpas ollut tosi reipas likka, kun olen lähtenyt taistelemaan niiden asioiden puolesta, jotka koin tärkeäksi. Moni on kuvannut minua herkäksi, mutta kirjoittaessa huomasin olevani aika vahva ihminen. Eivät nämä puolet sulje pois toisiaan.

Toisessa kirjassa kirjoitin paljon äidistäni, ja se oli hyvin terapeuttista. Äitini kuoli kolmisenkymmentä vuotta sitten, ja hän on ollut mielessäni siitä asti, ikään kuin pakottanut jossain sielun syövereissä ja ollut sellainen käsittelemätön möykky. Olin yrittänyt käsitellä hänen kuolemaansa, mutta en oikein ollut saanut siitä otetta. Oli kuin hänen edessään olisi ollut jonkinlainen sumuverho. Vaikka olin äidin kanssa läheinen, suhde oli tosi ristiriitainen.

Kirjoittaessani halusin katsoa äitiä silmiin sellaisena kuin hän oli. Tässä auttoivat runot, joita olen koko elämäni ajan kirjoittanut. Ne avasivat portin siihen tunteeseen, josta halusin kirjoittaa, helpottivat sen tunteen purkamista. 

Millaista lähdemateriaalia sinulla oli runojen lisäksi?

Meillä on yksi laatikollinen kirjeitä, joita Antin kanssa kirjoittelimme toisillemme 19–20-vuotiaina. Oma kasvuni nuorena tyttönä ja kaikki ne hullut kokemukset löytyivät suoraan näistä kirjeistä. Kirjoitin Antille aluksi kymmensivuisia kirjeitä selkosuomella, koska hän oli siinä vaiheessa opiskellut kieltä vasta puoli vuotta. Antti pyysi, että kirjoitan suomeksi, ja kävi kirjeitä sitten sanakirjan kanssa läpi.

Ennen toisen kirjan kirjoittamista kävi lisäksi ihmeellinen onnenpotku, kun löysin sattumalta äidin kirjoittaman kirjeen vuodelta 1986, ja se antoi äidille äänen. Yhtäkkiä kuulin, mitä ja miten äiti puhui. Sain hänestä tukevan otteen.

Lisäksi oli muutakin kirjemateriaalia. Esimerkiksi ukkini kanssa olin ollut kirjoitellut silloin tällöin, ja nekin kirjeet olivat tallella.

Millaisia tunteita kirjoitusprosessi sinussa herätti?

Kyllä se herätti tunteita laidasta laitaan. Suru oli usein läsnä. Äidin kuolemaa kuvatessani itkin vuolaasti. En välillä nähnyt ruutua ollenkaan, kun kyyneleet virtasivat. Se oli raskasta ja palautti minut ihan fyysisestikin siihen hetkeen, kun sain kuulla äidin kuolemasta.

Äidin kuolemaa kuvatessani itkin vuolaasti.

Synnytysten kuvaaminen toisessa kirjassa oli myös fyysinen kokemus. Minua ihan supisteli. Etenkin toisen lapsen synnytys oli rankka ja aiheutti syvää surua vielä nyt kirjoittamisen hetkelläkin.

Kun kirjoitin näistä teemoista, saatoin olla pari päivää alakuloinen, kun jäin prosessoimaan niitä muistoja.

Tietysti kirjoissa on myös iloa aiheuttavia kuvauksia, ja nauroin usein ääneen niitä kirjoittaessani. Antin ja minun rakkaustarinan kuvaaminen oli nautinnollista. Me olemme kävelleet käsi kädessä isojen haasteiden läpi ja selvinneet. Sen muisteleminen nosti arvostusta toista kohtaan.

Opitko kirjoitusprosessin aikana jotakin itsestäsi tai läheisistäsi?

Kyllä se monipuolisti kuvaani ihmisistä, joiden kanssa kävin kirjoittaessani dialogia. Tapahtumat saivat enemmän sävyjä, kun muistelin niitä vuosikymmenten jälkeen. Nuorena asiat näkee niin mustavalkoisesti.

Monet asiat selkiytyivät, ja ymmärrän nyt paremmin, miksi ihmiset ovat olleet sellaisia kuin ovat. Jokaisella on oma tarinansa. Loppujen lopuksi huomasin tuntevani armollisuutta heitä kaikkia kohtaan. Olen nyt levollinen oman taustani suhteen.

Millaisia vinkkejä antaisit lukijoille, joita omaelämäkerrallinen kirjoittaminen kutkuttelee?

Ensin kannattaa piirtää sukulaisuussuhteista kartta, jossa on itse keskellä ja muut elämässä läsnä olleet ihmiset siinä ympärillä, kuka mitenkin lähellä itseä. Siihen on hyvä merkitä myös ihmisten väliset suhteet.

Seuraavaksi on hyvä tehdä kaikista ihmisistä seikkaperäinen henkilökuva – ei mustavalkoista luonnehdintaa, kuten "ilkeä mummo", vaan monipuolinen kuvaus siitä, millaisia ihmisiä he olivat. Se antaa tekstille syvyyttä.

Kirjeet, päiväkirjat ja muut muistiinpanot ovat tosi tärkeitä. Ja jos mennään oikein kauas taaksepäin, on mentävä museoon ja selvitettävä esimerkiksi, millaisia vaatteita ihmiset käyttivät ja millaisia astiat olivat.

On myös hyvä selvittää itselleen, miten seikkaperäisesti haluaa kirjoittaa esimerkiksi tunteista. Tärkeintä on olla rehellinen itselleen, vaikka se voi välillä todella sattua. Minustakin tuntui välillä kuin olisi saanut kesken kaiken raipaniskuja. Uskon vahvasti Ernest Hemingwayn ohjeeseen, että pitää kirjoittaa ”kovaa ja kirkkaasti siitä, mikä satuttaa.”

Tärkeintä on olla rehellinen itselleen, vaikka se voi välillä todella sattua.

Jos aiot julkaista tekstin, on hyvä kysyä lupa niiltä, joista aiot kirjoittaa, etenkin jos kyse on kipeistä asioista. Jos käyttää ihmisten oikeita nimiä, voi pahimmassa tapauksessa saada herjaussyytteen. Itse päädyin muuttamaan nimet kaikilta muilta paitsi omilta sisaruksiltani.

Jokaisella on tietenkin oikeus kirjoittaa omista tunteistaan, sillä niiden suhteen on aina oikeassa, mutta toisten ihmisten määrittely – varsinkin jos he ovat vielä elossa – on kinkkinen kysymys, jota kannattaa miettiä pitkään, ettei ajattelemattomuuttaan tule loukanneeksi ketään.